9.6.1998

Hakemus Tuusulan käräjäoikeudelle

Puolisot A ja B pyysivät 11.9.1996 vireille tulleilla hakemuksillaan yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) mukaisia velkajärjestelyjä. Hakijat toimittivat 30.10.1996 ja 14.2.1997 hakemusten johdosta käräjäoikeuden pyytämät täydennykset.

Velkojien kuuleminen

Käräjäoikeus varasi 12.11.1996 ja 10.1.1997 velkojille tilaisuuden antaa lausumansa hakemusten johdosta. Velkojista Merita Pankki Oy ilmoitti 30.1.1997 päivätyllä kirjeellään, ettei se anna lausumaa velkajärjestelyhakemusten tässä vaiheessa.

Käräjäoikeuden päätös 20.2.1997

Hakemusten mukaan hakijoilla oli yhteistä velkaa yhteensä 716 122,85 markkaa ja B:llä erääntyneitä takausvelkoja yhteensä 220 101 markkaa. Hakijoiden varallisuus oli kiinteistö rakennuksineen, arvoltaan noin 300 000 markkaa ja heidän maksuvaransa yhteensä 3 646 markkaa kuukaudessa. Hakijat olivat muuten kuin tilapäisesti kykenemättömiä maksamaan velkojaan eivätkä he kohtuudella kyenneet parantamaan maksukykyään voidakseen selviytyä veloistaan aiheutuvista menoista. Velkojen ja niistä aiheutuvien velvoitteiden ja hakijoiden maksukyvyn välillä sinänsä oli velkajärjestelylain 9 §:n 2 kohdassa tarkoitettu epäsuhde.

Hakijat olivat vuonna 1988 - 1989 ottaneet yhteensä alkuperäisiltä pääomiltaan 525 000 markan, sittemmin velkajärjestelyhakemusten A1-velaksi yhdistetyt lainat asunnon ostamiseksi ja remontoimiseksi. A oli tuolloin ollut äitiyslomalla ja hoitovapaalla. Näistä luotoista aiheutuneiden kulujen maksamiseksi hakijat olivat vuosina 1990 - 1992 ottaneet lisää lainaa, muun muassa City-tililuottoja yhteensä pääomiltaan 239 000 markkaa. Näin hakijoiden kokonaisvelkamäärä oli kasvanut koko ajan. Lisäksi A oli vuonna 1993 ryhtynyt opiskelemaan kahdeksi vuodeksi tilanteessa, jolloin hakijoilla oli ollut yhteistä velkaa lähes 700 000 markkaa ja jolloin oli jo ollut ilmeistä, että hakijoiden oli vaikea suoriutua lainojensa koroista ja takaisinmaksuista.

Hakijoiden bruttotulot yhteensä olivat olleet vuonna 1991 153 708 markkaa, vuonna 1992 162 678 markkaa ja vuonna 1993 201 139 markkaa. B oli ollut vuosina 1990 - 1993 kuukauden sairaslomalla, tehnyt jonkin kuukauden lyhennettyä työviikkoa ja ollut kaksi kuukautta lomautettuna. Mainittujen työstä poissaolojen ei voitu katsoa olevan velkajärjestelylain 9 §:n 1 kohdan mukaisesti maksukyvyttömyyden pääasiallinen syy eikä hakijoiden maksukyvyn voitu näin ollen katsoa olennaisesti heikentyneen näiden suhteellisen lyhytaikaisten poissaolojen vuoksi.

B oli syksyllä 1991 ja keväällä 1992 antanut kaksi yhteensä 249 500 markan suuruista takausta kolmannen henkilön veloista tilanteessa, jossa hakijoilla oli ollut yhteistä velkaa yli 650 000 markkaa. Takausvastuut olivat erääntyneet B:n maksettaviksi sen jälkeen kun C, jonka yrityksen perustamiseksi takaukset oli alunperin annettu, oli joutunut sairaseläkkeelle ja yrityksen vastuut siirtyneet tämän veljelle. B:n ei kohtuudella voitu olettaa takausvastuisiin sitoutuessaan ottaneen huomioon päävelallisen sairastumista, vastuiden siirtymistä ja joutumistaan näin maksamaan takaamansa velat, vaan hänellä oli ollut oikeus olettaa riski maksuvelvollisuuden lankeamisesta hänelle pieneksi. Käräjäoikeus katsoi kuitenkin, ettei B:n olisi pitänyt hakijoiden silloinen taloudellinen tilanne huomioon ottaen antaa kyseisiä takauksia. B:n antamat takaukset perheen jo ollessa maksuvaikeuksissa osoittivat osaltaan velkaantumisen olleen kevytmielistä.

Hakijat eivät olleet esittäneet selvitystä siitä, että heillä asunto- ja remonttilainojen lisäksi myöhemmin lisälainoihin ja takausvastuisiin sitoutuessaan olisi ollut perusteltu syy olettaa selviytyvänsä niistä. Uutta velkaa ottaessaan hakijoiden oli täytynyt ymmärtää, etteivät he kolmen lapsen huoltajina yhteisillä tuloillaan, toisen hakijoista ollessa äitiyslomalla ja hoitovapaalla ja opiskellessa pystyneet selviytymään vastuistaan. Hakijat olivat merkityksellisesti velkaantuneet lisää sellaisissa olosuhteissa, joissa velallisten oli täytynyt tietää, ettei heillä ollut mahdollisuuksia maksaa velkojaan takaisin.

Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi, että velkojen perusteista ja syntyolosuhteista sekä velallisten tavasta hoitaa talouttaan voitiin päätellä olevan todennäköistä, että velalliset olivat velkaantuneet ilmeisen kevytmielisesti ottaen huomioon se, minkälaista harkintaa heidän asemassaan olleilta henkilöiltä sellaisissa olosuhteissa kohtuudella voitiin edellyttää. Velkajärjestelylle oli näin ollen olemassa velkajärjestelylain 10 §:n 7 kohdan tarkoittama este.

Asiassa ei ollut esitetty sellaisia vastasyitä, joiden perusteella velkajärjestely tulisi esteestä huolimatta myöntää. Se, että hakijat olivat ostaneet uuden asunnon joulukuussa 1988 ja myyneet vanhan asuntonsa huhtikuussa 1989, ei käräjäoikeuden harkinnan mukaan ollut niin pitkä aika, että hakijoiden olisi katsottava joutuneen niin sanottuun kahden asunnon loukkuun. Tällaisesta suhteellisen lyhytaikaisesta kahden asunnon tilanteesta aiheutuvan koronmaksuvelvollisuuden määrää ei voitu katsoa hakijoiden kokonaisvelkamäärään suhteutettuna niin merkitykselliseksi, että se voitaisiin ottaa huomioon erityisenä vastasyynä. Lisäksi hakijat olivat esittäneet, että lisälainat oli otettu lähinnä asuntolainojen koronmaksuun ja lyhennyksiin sekä normaaliin elämiseen. Käräjäoikeus katsoi, ottaen huomioon hakijoiden tulot, että koska lisälainat oli suurimmaksi osaksi otettu kalliina kulutusluottoina luotollisen City-tilin luottolimiitin käyttämisenä ja koska lainoja oli lähes poikkeuksetta otettu enemmän kuin lainojen korkoihin ja lyhennyksiin oli käytetty, ei lisälainanoton sellaisena ja siinä määrin kuin se oli tapahtunut voitu katsoa olleen välttämätöntä asuntolainan maksamiseksi ja perheen elatukseksi. Tätä hakijoiden esittämää ei näin ollen voitu katsoa velkajärjestelyyn oikeuttavaksi erityiseksi vastasyyksi. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi hakemukset.

Helsingin hovioikeuden tuomio 4.6.1997

A ja B valittivat hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Perustelut

Velkajärjestelyhakemuksen käsittely

Käräjäoikeus on käsitellessään A:n ja B:n velkajärjestelyhakemuksia pyytänyt ulosottoviranomaiselta selvitystä viranomaisella olevista asian ratkaisemiseksi tarpeellisista tiedoista ja varannut velkojana olevalle Merita Pankki Oy:lle tilaisuuden lausua hakemuksista. Ulosottoviranomainen on ilmoittanut, ettei sen tiedossa ole yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 10 §:n mukaista estettä. Pankki on ilmoittanut, ettei se asian tässä vaiheessa anna lausumaa. A:n ja B:n täydennettyä käräjäoikeuden pyynnöstä hakemuksiaan käräjäoikeus on hylännyt hakemukset katsoen, että velkajärjestelylle oli velkajärjestelylain 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettu este.

Velkajärjestelylain 52 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi ennen kuin se päättää velkajärjestelyn aloittamisesta varata yhdelle tai useammalle velkojalle tilaisuuden määräajassa lausua kirjallisesti hakemuksesta. Saman lain 53 §:n 1 momentin (63/1997) mukaan tuomioistuimen on, milloin aihetta on, velkojan esittämästä vaatimuksesta hankittava tarpeellinen selvitys siitä, onko olemassa sellaisia seikkoja, jotka voivat aiheuttaa hakemuksen hylkäämisen 10 §:ssä mainituilla perusteilla. Tuomioistuin voi säännöksen mukaan hankkia selvitystä myös omasta aloitteestaan. Pykälän 2 momentin mukaan, jos selvityksen saamiseksi on tarpeen, tuomioistuin voi omasta aloitteestaan tai velkojan hakemuksesta pyytää ulosottomiestä tekemään velallisesta ulosottolain 3 luvun 33 §:ssä tarkoitetun ulosottoselvityksen tai antamaan muita hakemuksen ratkaisemiseksi tarpeellisia tietoja.

Voimassa olevaa velkajärjestelylain 53 §:ää säädettäessä on lähtökohtana ollut, että velkajärjestelyn esteet otettaisiin huomioon yleensä vain velkojan tekemästä väitteestä. Tuomioistuin voi kuitenkin ottaa esteen huomioon myös omasta aloitteestaan. (HE 180/1996 vp s. 22, 54 ja LaVM 19/1996 vp s. 8.) Lainvalmistelutöistä ilmenee, ettei velkojan kuuleminenkaan ole tarpeen, jos on selvä, ettei velkajärjestelyä voida esteen vuoksi myöntää. Estesäännösten yleisestä yhteiskunta- ja maksumoraalia suojaavasta tarkoituksesta johtuu, että myös silloin, kun esimerkiksi velkojen määrä tai peruste viittaa esteperusteen olemassaoloon, saa tuomioistuin omasta aloitteestaan hankkia lisäselvitystä ja ratkaista kysymykset velkajärjestelyn aloittamisen esteestä ja erityisistä vastasyistä velkajärjestelylle.

Ottaessaan velkajärjestelyn esteen huomioon omasta aloitteestaan tuomioistuimen on huolehdittava siitä, ettei ratkaisu tältä osin ole hakijalle yllättävä, vaan hakijalla on tilaisuus lausua esteperusteesta ja esittää mahdollisia velkajärjestelylain 10 §:n 1 momentissa tarkoitettuja erityisiä vastasyitä.

Velkajärjestelyhakemusten mukaan A:lla ja B:llä on viisi yhteistä velkaa, joissa kaikissa on velkojana Merita Pankki Oy. Näiden velkojen yhteismäärä on noin 700 000 markkaa. B:llä on lisäksi kaksi takausvelkaa samaan pankkiin ja auton hankinnasta 1 248,20 markan osamaksuvelka. Vaikka ainoaaan velkojaan rinnastettava pankki ei ole vastustanut velkajärjestelyn aloittamista, on käräjäoikeus voinut omasta aloitteestaan ottaa ratkaistavaksi kysymyksen A:n ja B:n velkaantumisen kevytmielisyydestä. Tällöin käräjäoikeuden olisi kuitenkin pitänyt kuulla A:ta ja B:tä tästä ja mahdollisista erityisistä vastasyistä.

Käräjäoikeus on osaksi täsmällisin kysymyksin pyytänyt A:n ja B:n puolisoilta heidän velkaantumisestaan lisäselvitystä, minkä nämä ovat myös toimittaneet. A ja B ovat jo käräjäoikeudessa tuoneet esiin ne tosiseikat, joihin he ovat myös valituksessaan hovioikeudelle ja muutoksenhakemuksessaan Korkeimmalle oikeudelle vedonneet lausuessaan näkemyksensä käräjäoikeuden toteamasta esteperusteesta ja velkajärjestelylle olevista vastasyistä. Kun lisäksi Merita Pankki Oy on Korkeimmassa oikeudessa vastannut A:n ja B:n muutoksenhakemukseen, Korkein oikeus ratkaisee viivytyksen välttämiseksi välittömästi kysymyksen hovioikeuden päätöksessä tarkoitetusta velkajärjestelyn esteestä.

A:n ja B:n velat

A ja B olivat joulukuussa 1988 ostaneet 530 000 markalla omakotitalokiinteistön. Kaupan rahoittamiseksi he olivat ottaneet 610 000 markan pankkilainan, kun vanhan asunnon myynti oli viivästynyt. Lainan sillä osalla, jota ei ollut käytetty kiinteistön kauppahintaan, leimaveroon ja lainan nostokuluihin, oli A:n ja B:n ilmoituksen mukaan hankittu uuteen asuntoon kalusteita ja kodinkoneita sekä suoritettu korjauksia. Vanha asunto oli saatu myytyä huhtikuussa 1989 530 000 markalla. Kauppahinnalla oli suoritettu vanhaan asuntoon kohdistuneita lainoja ja vanhan asunnon osalle laskettu osuus asunto-osakeyhtiön velasta sekä kiinteistönvälittäjän palkkio ja 610 000 markan lainan korkoja yhteensä 240 758 markkaa. Samassa huhtikuussa A ja B olivat ottaneet 415 000 markan pankkilainan, jolla yhdessä vanhan asunnon kauppahinnasta jääneen määrän ja vähäiseltä osalta muiden varojen kanssa oli maksettu loppuosa mainitusta 610 000 markan lainasta.

Kesäkuussa 1989 A ja B olivat ottaneet pankista 110 000 markan lainan ostetun asunnon kunnostusta varten. Laina on velkajärjestelyhakemuksiin jäljellä olevalta pääomaltaan merkitty 96 208 markan suuruiseksi.

B:llä oli marraskuussa 1989 ollut STS-Pankki Oy:ssä 30 000 markan luottorajaan asti ulottuva City-luottotili, jonka luottoraja maaliskuussa 1990 oli nostettu 40 000 markkaan. A:lla oli heinäkuussa 1990 ollut vastaavanlainen 15 000 markan luottorajaan asti ulottuva luotollinen tili, jonka luottoraja oli ensin lokakuussa 1990 korotettu 35 000 markkaan ja sitten tammikuussa 1991 50 000 markkaan.

Edelleen puolisot A ja B ovat ilmoittaneet joutuneensa toukokuussa 1991 ottamaan 110 000 markan pankkilainan, jolla oli maksettu A:n 50 000 markan suuruinen Citytililuotto ja muita lainoja ja lainanhoitokuluja 32 093 markalla.

Marraskuussa 1991 viimeksi mainittu 110 000 markan laina ja edellä mainittu alkuperäiseltä pääomaltaan 415 000 markan laina oli yhdistetty korkojen kanssa 550 000 markan suuruiseksi lainaksi, joka on velkajärjestelyhakemuksessa jäljellä olevalta pääomaltaan 535 897 markkaa.

Huhtikuussa 1992 puolisot A ja B olivat ottaneet lainarästien maksamiseksi 39 000 markan pankkilainan, johon takaajaksi oli tullut käräjäoikeuden päätöksessä mainittu C. Velkajärjestelyhakemuksien mukaan velan jäljellä oleva pääoma on 26 148 markkaa.

Syksyllä 1993 B on saanut perintönä maa-alueen, joka on myyty 115 000 markalla. Kaupahinnalla on maksettu alunperin 550 000 markan määräisen lainan korkoja ja muita kuluja yhteensä 108 118 markkaa.

Lokakuussa 1993 B:n 40 000 markan suuruinen City-tililuotto oli muutettu 41 300 markan määräiseksi lainaksi, johon A ja B olivat molemmat tulleet velallisiksi. Velan jäljellä oleva pääoma on velkajärjestelyhakemuksien mukaan 34 451 markkaa.

Vielä puolisot A ja B olivat huhtikuussa 1994 ottaneet pankista 24 300 markan lainan, koska heidän ilmoituksensa mukaan eräs niin sanotun ison lainan maksu jäi rästiin. Lainasta on velkajärjestelyhakemuksien mukaan maksamatta 4 197 markkaa.

B oli syksyllä 1991 antanut yhtenä neljästä takaajasta takauksen C:n yritystoiminnan aloittamiseksi. Alkuperäinen lainapääoma oli ollut 84 500 markkaa. Edelleen hän oli keväällä 1992 antanut yhtenä neljästä takaajasta takauksen C:n alkuperäiseltä pääomalta 165 000 markan lainasta. C:n antaman lausunnon mukaan hän oli luvannut mahdollisia töitä B:lle yrityksestään. B:n mukaan C oli hoitanut velkojen lyhennykset sairastumiseensa asti, kunnes keväällä 1994 C:n veli oli ottanut velat vastuulleen takaajien pysyessä samoina. Päävelallisen maksuvaikeuksien johdosta velat olivat jääneet hoitamatta ja ne on merkitty B:n velkajärjestelyhakemukseen takausvelkoina 80 029 ja 140 072 markan suuruisiksi.

Lopputuloksena on ollut, kun B:n osalta otetaan huomioon vielä 1 248 markan suuruinen autolainavelka, että puolisoilla A ja B on velkajärjestelyhakemuksen mukaan vakuusvelkoja yhteensä 696 901 markkaa ja muita velkoja 1 248 markkaa ja B:llä takausvastuita yhteensä 220 101 markkaa.

A:n ja B:n työssäolo ja tulot

B on ollut työssä R Oy:ssä. Vuoden 1990 lopussa hän oli ollut ilmoituksensa mukaan kuukauden sairaslomalla ja alkuvuodesta 1992 tehnyt lyhennettyä työviikkoa. Edelleen B oli alkuvuodesta 1993 ollut kaksi kuukautta lomautettuna ja tehnyt lyhennettyä työviikkoa. Lyhennettyä työviikkoa hän oli tehnyt lisäksi keväällä 1994. B on ilmoittanut, että hänen nettotulonsa ovat kuukausittain olleet 6 000 - 6 800 markka. Velkajärjestelyhakemuksen mukaan hänen kuukausitulonsa bruttona ovat runsaat 8 000 markkaa.

A on syyskuussa 1990 palannut hoitovapaalta perhepäivähoitajaksi ryhtyen tämän jälkeen syyskuun 1993 ja toukokuun 1995 väliseksi ajaksi opiskelemaan lähihoitajan tutkintoa. Perhepäivähoitajana toimiessaan hänen kuukausipalkkansa on vaihdellut 3 000 ja 5 000 markan välillä muuan muassa hoitolasten lukumäärästä riippuen. Opintojen jälkeen A on toiminut elokuusta 1995 lähtien kaupungin palveluksessa lähihoitajana ja hän on velkajärjestelyhakemuksessa ilmoittanut kuukausituloikseen vajaat 9 000 markkaa.

Verotustodistusten mukaan puolisoiden yhteiset veronalaiset tulot ovat vuonna 1991 olleet runsaat 153 000 markkaa, vuonna 1992 runsaat 168 000 markkaa ja vuonna 1993 runsaat 201 000 markkaa. Vuoden 1994 osalta puolisoiden verotettavat ansiotulot yhteensä valtionverotuksessa ovat olleet runsaat 124 000 markkaa.

R Oy:n vuotta 1995 koskevan palkkatodistuksen mukaan kokonaispalkka B:llä tuona aikana on ollut runsaat 125 000 markkaa. Elokuuhun 1996 mennessä tuona vuonna hän on ansainnut saman työnantajan palveluksessa yhteensä runsaat 82 000 markkaa.

Kaupungin sosiaalitoimen antaman palkkatodistuksen mukaan A:lle on maksettu bruttopalkkoina vuonna 1995 yhteensä runsaat 40 000 markkaa ja vuonna 1996 elokuuhun mennessä yhteensä runsaat 81 000 markkaa.

Velkajärjestelyn edellytykset ja esteet

Asiassa esitetystä selvityksestä ei ole pääteltävissä, että puolisoiden A ja B maksukyvyttömyys olisi aiheutunut velkajärjestelylain 9 §:n 1 kohdassa tarkoitetuista seikoista. Sitä vastoin puolisoiden velkojen määrä suhteessa heidän maksukykyynsä on huomattava eikä ole odotettavissa, että he kohtuudella pystyisivät parantamaan nykyistä maksukykyään veloista selviytyäkseen. Siten velkajärjestelyyn on olemassa mainitun lain 9 §:n 2 kohdassa tarkoitetut painavat perusteet.

Mitä tulee ilmeisen kevytmieliseen velkaantumiseen velkajärjestelyn mahdollisena esteenä, on asiassa todettavissa seuraavaa.

Puolisoiden A ja B velkaantumisen paheneminen on alkanut heidän 1988 - 1989 suorittamastaan asunnon vaihtamisesta ja asuntoon liittyneistä korjaus- ja hankintakuluista. Korkotason nouseminen on heikentänyt puolisoiden kykyä selviytyä heidän maksukykyynsä nähden suhteellisen suurista veloista. Puolisot ovat pyrkineet hoitamaan velkojaan maksamalla ottamillaan lisäluotoilla suuressa määrin pois vanhoja lainoja ja ottamalla lisäluottoja rästiin jääneiden maksuerien suoritukseksi. Vuodeksi 1995 A:lla ja B:llä on ollut Merita Pankki Oy:n kanssa lainojen hoitamista koskeva sopimus. B on saanut elo - syyskuussa 1993 perintönä maa-alueen, jonka myynnistä saamansa varat 115 000 markkaa hän on käyttänyt melkein kokonaan kysymyksessä olevien velkojen maksujen suorittamiseen.

A on pyrkinyt opiskelun kautta saamaan mahdollisuuden ammattiin. Opintojen jälkeen hänen maksukykynsä on parantunut tulotason noustua oleellisesti. Opiskeluajan maksukykyä heikentävä vaikutus on ollut vähäinen ja lyhytaikainen.

B:n yhdessä kolmen muun henkilön kanssa antamien takausten osalta on todettavissa, että hän oli antanut takaukset entiselle työtoverilleen C:lle, joka oli vuorostaan taannut A:n ja B:n erään velan. B:n takaukset oli annettu siinä tarkoituksessa, että C:n yritystoiminta käynnistyisi ja se mahdollisesti tarjoaisi työtä myös B:lle. C oli kahden vuoden ajan sairastumiseensa saakka hoitanut velkojen lyhennykset. Näissä oloissa, vaikka takausten määrät B:n taloudelliseen asemaan nähden ovat ollet suuria, ei takausten antamistakaan ole pidettävä moitittavana.

Asiassa ei ole todettavissa, että A ja B olisivat käyttäneet nostamiaan lainoja kevytmielisyyttä osoittaviin tarkoituksiin tai osoittaneet piittaamattomuutta velkojen takaisinmaksusta.

Otettaessa kokonaisuutena huomioon A:n ja B:n velkaantuminen ja sen luonne, heidän tulotasonsa ja pyrkimyksensä velkojen maksamiseen sekä A:n koulutuksen kautta hankittu maksukyvyn parantuminen ei kummankaan A:n ja B:n puolison velkaantumista voida pitää velkajärjestelylain 10 §:n 7 kohdassa tarkoitettuna ilmeisen kevytmielisenä velkaantumisena. Velkajärjestelylle ei siten ole mainittua estettä. Velkajärjestelyn mahdollinen aloittaminen, ellei siihen ole muuta estettä, voi soveliaimmin tapahtua käräjäoikeudessa.

Tuomiolauselma

Alempien oikeuksien päätökset kumotaan. Asia palautetaan Tuusulan käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia välittömästi käsiteltäväkseen. Määräys pakkohuutokaupan täytäntöönpanon keskeyttämisestä on voimassa, kunnes A:n ja B:n velkajärjestely on alkanut tai asiassa toisin määrätään.